Osaston ovella

En halua osastolle.
Apua.
Apua.
Apua.

and that's who I am.

Hei... Joku? Kuka tahansa?

Olen loukussa, kaltereiden keskellä, teekuppien ja purkkatyynyjen päällä, ruokaa piiloissa, kaikkialla, aika on usvaa, ei ole aikaa, liikaa aikaa, aina on aikaa syödä.
Ei ole poispääsyä, en tiedä minne olen menossa, en tiedä mitä minusta on kohta jäljellä,
aina vain liikaa, paino on liikaa, liikkuu liikaa, ei elämää liikaa, mutta elämä on liikaa.
Olen inhottava, kipuinen, rikkinäinen.
Tiedättekö, kuinka kivuliasta on yrittää parantua ja yrittää laihtua YHTÄAIKAA?
Menkat on nyt loppu. Kun makaan lattialla saan mustelmia selkärankaani.
Maailma hylkii minua, maailma toisellapuolen on minulle, maailmaa ei ole, maailma vain minulle.

Äitini itkee kokoajan, olen hänellekin vain harmi, yksi kalteri lisää elämän ikkunoissa.
Anteeksi äiti.
Isäpuoli huutaa, vihoittelee, ei kestä enää, olen hänelle ylimääräistä, ei minua täällä tarvittaisi.
Anteeksi isäpuoli.
Pikkusisko kuulee mun huudot, tuskan, kyyneleet, katsoo taistelua, jotain samankaltaista, mitä katsoin isoveljen ja isäpuolen välillä, mutta minä olen pahempi.
Anteeksi pikkusisko.
Isä maan rajojen toisella puolella, äitipuolen ja pienemmän siskon kanssa, pidän ne pumpulissa, ei ne tiedä, ettei maailma särkyis niidenkin ympäriltä. Ei puheluita viikkoihin.
Anteeksi perhe.
Ystävät katsoo mun hymyjä, ne näkee mun elämän liikahduksia, silmäkulmissa pilkahduksia, ne kuulee "Kaikki on hyvin, elämä on kaunista", mut ei ne oikeen aavista... Hymyt taitaa olla mun suurimpia valheita.
Anteeksi ystäväni.

Jos maailma paranisi jokaisella askeleella kanssani, niin harppoisin eteenpäin. Mutta vaikka paranisin, alkaisin auringonnousujen lapseksi, pysyisi maailma mustana. Ketään ei oikeasti helpota, jos pysyn kasassa, olen kuitenkin olemassa vain korjattuna, murtumista pursuaa liimaa. En enään koskaan kai kokonaisena. Autan vain kaikkia jos katoan, maailmakin kittää poistetusta taakasta.

Paino kai välillä jo nousee... Sanotaan: "Hienoa! Olet jaksanut taistella niin hienosti!". En hymyile, en sano mitään, käännyn aina vain pois ja mietin, että mitä minä ole taistellut? Olen vain uupunut, nurkassa, vailla vaihtoehtoja. Paino nousee, minä kuolen sen alla. Ei se ole taistelua. Jos on, niin olen sotavanki. Sellainen, joka ei tule koskaan olemaan vapaa.

Välillä vielä räjähdän, raivoan, itken, huudan, taistelen! Joskus viillän, energia virtaa pois, kynä sauhuaa, tuhrii paperin. Rauhattomia sanoja. Itsensä menettämässä olevalta tytöltä.
Hyvä kysymys on, minkä puolesta taistelen?
Anoreksian kai.
Joskus harvoin terveyden.

Anteeksi, elämä. Arvostan sinua liikaa ja tahtoisin lahjoittaa sinut jollekin muulle.

FF