Kaunis sana.
Loputon sointi.
Tuo mieleen
mahdollisuudet
tulevaisuuden
rakkauden
helpotuksen.
Mutta minulle se tuottaa vain
tuskaa
itseinhoa
hankaluuksia
karvaita kyyneliä.
Tämä on liian vaikeaa.
Joskus tahdon vain kuolla.
Sanotaan, että anoreksiasta parantuminen on päätös.
No, minä en pysty/halua/tiedä miten tehdä se päätös.
Olen syöksykierteessä,
kumpikin tie tuntuu johtavan jonkin sorttiseen kuolemaan.
Minä tahdon sen, jonka päässä tuhoudun omaan täydellisyyteeni (?) kirkkaassa, kylmässä kristallitaivaassa.
En sitä, missä itseinhon paksut aallot tukkivat keuhkoni ja sydämeni.
Minulla ei koskaan ole ollut näin lihava olo.
Saan paniikkikohtauksia.
Itken itseni uneen.
En usko itseeni enää vähääkään.
Olen kuin ne hanhet, joista tehdään hanhenmaksaa.
Minut tungetaan täyteen ruokaa.
Mutta minä kuolen siihen.
Siltä tuntuu.
Kaikki kävi niin vahongossa.
Yksi aamu.
Lauantai.
Vessan ovi jäi lukitsematta.
Äiti käveli sisään.
Ja kaikki meni pirstaleiksi.
Nyt vaakani vietiin pois.
En tiedä mitä painan.
Mutta se on liikaa.
Menen terveydenhoitajalle pian.
Minun on syötävä KOLMESTI PÄIVÄSSÄ.
Minua valvotaan.
Jopa silloin kun menen vessaan, perään huudellaan.
Olen alkanut syödä suklaata stressin takia.
Ja sitten oksennan, jos pystyn.
Kaikki kävi niin nopeasti.
Yhtenä päivänä painoin 44.8 kiloa.
Keveämpi, lähempänä sitä mitä halusin.
Sitten pitäisikin olla jo terve.
Minulle ei anneta aikaa.
Anteeksi, minun on lopetettava.
En näe näppäimistöä kyyneliltäni.
