Kirjoittaisinko tännekin?

Hei,
en ole kirjoitellut aikoihin, koska olen kompuroinut, lipsahdellut, itkenyt, etsinyt, löytänyt, laihtunut, stabiloitunut, lihonut, laihtunut ja
päätynyt päiväosastolle.
Tuosta olen kirjoitellut tänne.
Se on vanha blogini, joka nyt syntyi uudestaan...

Mutta minun täytyisi nyt yrittää parantua.
Niin yritänkin, mutta jokainen askel eteenpäin ja tiputan jotain, jota on pakko mennä hakemaan, palaten takaisin.
Tänäänkin taas huijasin, vaikka päiväosastolla olinkin.

Ketä huijaan? Itseäni.

Juu, lisää myöhemmin.

Osaston ovella

En halua osastolle.
Apua.
Apua.
Apua.

and that's who I am.

Hei... Joku? Kuka tahansa?

Olen loukussa, kaltereiden keskellä, teekuppien ja purkkatyynyjen päällä, ruokaa piiloissa, kaikkialla, aika on usvaa, ei ole aikaa, liikaa aikaa, aina on aikaa syödä.
Ei ole poispääsyä, en tiedä minne olen menossa, en tiedä mitä minusta on kohta jäljellä,
aina vain liikaa, paino on liikaa, liikkuu liikaa, ei elämää liikaa, mutta elämä on liikaa.
Olen inhottava, kipuinen, rikkinäinen.
Tiedättekö, kuinka kivuliasta on yrittää parantua ja yrittää laihtua YHTÄAIKAA?
Menkat on nyt loppu. Kun makaan lattialla saan mustelmia selkärankaani.
Maailma hylkii minua, maailma toisellapuolen on minulle, maailmaa ei ole, maailma vain minulle.

Äitini itkee kokoajan, olen hänellekin vain harmi, yksi kalteri lisää elämän ikkunoissa.
Anteeksi äiti.
Isäpuoli huutaa, vihoittelee, ei kestä enää, olen hänelle ylimääräistä, ei minua täällä tarvittaisi.
Anteeksi isäpuoli.
Pikkusisko kuulee mun huudot, tuskan, kyyneleet, katsoo taistelua, jotain samankaltaista, mitä katsoin isoveljen ja isäpuolen välillä, mutta minä olen pahempi.
Anteeksi pikkusisko.
Isä maan rajojen toisella puolella, äitipuolen ja pienemmän siskon kanssa, pidän ne pumpulissa, ei ne tiedä, ettei maailma särkyis niidenkin ympäriltä. Ei puheluita viikkoihin.
Anteeksi perhe.
Ystävät katsoo mun hymyjä, ne näkee mun elämän liikahduksia, silmäkulmissa pilkahduksia, ne kuulee "Kaikki on hyvin, elämä on kaunista", mut ei ne oikeen aavista... Hymyt taitaa olla mun suurimpia valheita.
Anteeksi ystäväni.

Jos maailma paranisi jokaisella askeleella kanssani, niin harppoisin eteenpäin. Mutta vaikka paranisin, alkaisin auringonnousujen lapseksi, pysyisi maailma mustana. Ketään ei oikeasti helpota, jos pysyn kasassa, olen kuitenkin olemassa vain korjattuna, murtumista pursuaa liimaa. En enään koskaan kai kokonaisena. Autan vain kaikkia jos katoan, maailmakin kittää poistetusta taakasta.

Paino kai välillä jo nousee... Sanotaan: "Hienoa! Olet jaksanut taistella niin hienosti!". En hymyile, en sano mitään, käännyn aina vain pois ja mietin, että mitä minä ole taistellut? Olen vain uupunut, nurkassa, vailla vaihtoehtoja. Paino nousee, minä kuolen sen alla. Ei se ole taistelua. Jos on, niin olen sotavanki. Sellainen, joka ei tule koskaan olemaan vapaa.

Välillä vielä räjähdän, raivoan, itken, huudan, taistelen! Joskus viillän, energia virtaa pois, kynä sauhuaa, tuhrii paperin. Rauhattomia sanoja. Itsensä menettämässä olevalta tytöltä.
Hyvä kysymys on, minkä puolesta taistelen?
Anoreksian kai.
Joskus harvoin terveyden.

Anteeksi, elämä. Arvostan sinua liikaa ja tahtoisin lahjoittaa sinut jollekin muulle.

FF

Takaisin kylmään... Sitä olikin jo ikävä.

Turkista Suomeen. Kylmä.
Viikonloppu edessä.
Ärsyttää.
ÄRSYTTÄÄ!
Sain loman ajan huijattua kalorit pysymän 1100-1300 päivässä. Huijasin siinä samalla raskaasti itseäni.
Minun pitäisi lopettaa, antaa itseni hengittää.
Mutta en anna itselleni lupaa.

Ärsyttää myös se, että RAKASTIN hiuksiani.
Imperfekti.
Nimittäin olin ääliö ja kävin kampaajalla turkissa.
"Ei saa sitten ottaa pituutta, ainoastaan kerrostaa."
(Anteeksi seuraava vihaus):
NO SE VITUN ÄÄLIÖ LEIKKASI 20 SENTTIÄ MINUN ENNEN NIIN PITKÄSTÄ HELVETIN PAKSUSTA LETISTÄ EIKÄ KERROSTANUT VAAN OHENSI PÄTKIMÄLLÄ! SAATANAN SAATANAN HELVETTI VITTU PERKELE!

Ok.
Monet pitävät tätä VOIMAKKAANA ylilyöntinä, anteeksi lapsellisuuteni, mutta...
Hiukset oli se YKSI asia, josta pidin itsessäni. Tahdoin kerrostaa, jotta luonnonkiharat tulisivat esiin.
(Nyt minulla on vihaamani malli: puolipitkät + sivuetari, jonka sentään saa taakse. Sopii monille, mutta ei ole "MINÄ")
Hiukset, pitkät, villit, paksut, kauniit.
Niistä minä pidin.
Ne kertoivat minusta paljon, niitä ihailtiin.
Niissä näkyi luonnetta, ajatuksia, nuoruutta, vanhanaikaisuutta, rakkautta, kokemuksia...
Ilman niitä olen vain... ruma.
Ennen en pitänyt ulkonäöstäni.
Nyt vihaan sitä.
Viimeisetkin itsetunnon rippeet on riistetty.
Joten olen pahoillani.
Koska olen itsekäs, pinnallisen oloinen tässä tilantessa, käyttäydyn typerästi ja lapsellisesti, en ajattele kovinkaan globaalisti, muilla on paljon pahempia ongelmia, mutta uusi ulottuvuus itseinhoon avautui hiusten lähdettyä.
Vihaan itseäni myös siksi, että itkin yön hiusteni takia, se on niin... PINNALLISTA.
Mutta ne olivat minulle tärkeät.
Voi että tätä itseinhon ja -häpeän määrää...

Ja minun pitäisi sitäpaitsi lihoa 10 vitun kiloa vähintään. VÄHINTÄÄN.
Eli minusta tulee LÄSKI Beverlyhills ämmä.
Jep siltä tulen näyttämään.
Mainiota!

Tuon näköinen, mutta kamalampi.

Kaikki hokee, ettei se ole LIHOMISTA, vaan aliravitsemustilan korjaamista, mutta MIKÄ HELVETIN ALIRAVITSEMUSTILA?
Ei näin suurella ihmisellä VOI olla ALIRAVITSEMUSTILAA.

Kuinka en vieläkään usko? Vastahan labratesteissä näkyi sydämen sykkeen hidastumista, matalaa verenpainetta, epätasaisuutta....
Mutta veriarvot oli hyvät?
Mutta: mun menkat loppui.
Nyt jo yli viikon myöhässä.
USKO JO!
Paino kuulemma tippui sellaiset KILON VIIKOSSA. Kolmen peräkkäisen viikon ajan.
Mutta missä tulokset?
Miksen näe mitään?
Kuinka tyhmä olen?!
"Syömishäiriö ei ole sinun vikasi."
Niin mulle psykiatrilla hoetaan.
No kenen sitten?
Miksi kaikki mun ympärillä itkee, on vihaisia tai vastaavaa.
KOSKA olen iso, typerä
ONGELMA.

Että tällaisia fiiliksiä tänään.

Tulen takaisin kunhan olen rauhoittunut.

Just...
Love yourself, please?
FF (FuckingFat today)

... and fuck you, 'cause they fit!

Psykiatrille ensi viikolla?
Oi kyllä.
Lähete tehtiin pari viikkoa sitten.
Mua pelottaa.

Paino laskee
laskee
laskee
En parane kai koskaan.

Parissa viikossa 45.8:sta 43.3:een kiloon.
Painan vain kaksi kiloa enemmän kuin 12 -vuotias pikkusiskoni.
T. Pian 16 -vuotias tytönpuolikas.

Mitat on laskenut huimasti:
 Alku:
161,5 cm
49,5 kg (ensimmäiset mitat silloin)
Vyötärö: 64cm
Peppu: 88 cm
Lonkkien kohdalta: 74,5 cm
Reisi: 51,5 cm
Pohje: 32 cm

Kesä => Nyt
163 cm => 163,5 cm
48.0 kg (joo, paino oli jojoillut :/) => 43,3 kg
Käsi: 23,5cm => 22 cm
Rinnanympärys: 80 cm => 77,5 cm (nooooo!)
Vyötärö: 62 cm => 58,5 cm
Lantio (lonkkaluut): 76 cm => 73 cm
Peppu: 87,5 cm => 82 (!!) cm
Reisi: 50 cm => 46 cm
Pohje: 31,5 => 30 cm

Ja kiitos kaiken tuon, minä mahdun.
Mahdun tavoitefarkkuihini. Kiiltäviin, hopeisiin farkkuihini.
Juuri äsken niitä koitin ja ne menivät kiinni.

Anteeksi outo kuvakulma, mutta näin on.
Viime kerran, kun ne mahtuivat minulle olin 12 -vuotias.
Auts/wau?

Lisää ajatuksia myöhemmin: aivot ylikuormittuneet.

FF

Healing

Parantuminen.
Kaunis sana.
Loputon sointi.
Tuo mieleen
mahdollisuudet
tulevaisuuden
rakkauden
helpotuksen.

Mutta minulle se tuottaa vain
tuskaa
itseinhoa
hankaluuksia
karvaita kyyneliä.

Tämä on liian vaikeaa.
Joskus tahdon vain kuolla.

Sanotaan, että anoreksiasta parantuminen on päätös.
No, minä en pysty/halua/tiedä miten tehdä se päätös.
Olen syöksykierteessä,
kumpikin tie tuntuu johtavan jonkin sorttiseen kuolemaan.
Minä tahdon sen, jonka päässä tuhoudun omaan täydellisyyteeni (?) kirkkaassa, kylmässä kristallitaivaassa.
En sitä, missä itseinhon paksut aallot tukkivat keuhkoni ja sydämeni.

Minulla ei koskaan ole ollut näin lihava olo.

Saan paniikkikohtauksia.
Itken itseni uneen.
En usko itseeni enää vähääkään.

Olen kuin ne hanhet, joista tehdään hanhenmaksaa.
Minut tungetaan täyteen ruokaa.
Mutta minä kuolen siihen.
Siltä tuntuu.

Kaikki kävi niin vahongossa.
Yksi aamu.
Lauantai.
Vessan ovi jäi lukitsematta.
Äiti käveli sisään.
Ja kaikki meni pirstaleiksi.

Nyt vaakani vietiin pois.
En tiedä mitä painan.
Mutta se on liikaa.
Menen terveydenhoitajalle pian.
Minun on syötävä KOLMESTI PÄIVÄSSÄ.
Minua valvotaan.
Jopa silloin kun menen vessaan, perään huudellaan.
Olen alkanut syödä suklaata stressin takia.
Ja sitten oksennan, jos pystyn.

Kaikki kävi niin nopeasti.
Yhtenä päivänä painoin 44.8 kiloa.
Keveämpi, lähempänä sitä mitä halusin.
Sitten pitäisikin olla jo terve.
Minulle ei anneta aikaa.

Anteeksi, minun on lopetettava.
En näe näppäimistöä kyyneliltäni.

Maailma luiskahti käsistäni.

Miten jatkaa, kun sinut on petetty?
Kun ovet pamahtavat kiinni kaikkialla ympärilläsi ja niiden kaiku synnyttää tyhjyyden?
Vaikka ikkunat lentelevät samalla auki ne ovat liian korkealla minulle.
Olin matkalla täydellisyyteen.
Minut petettiin.
Mia petti minut.
Nyt olen yksin pimeässä, paljaana, esillä.
Yksin, mutta kaikkien nähtävissä.
Ojennettuja käsiä on liikaa.
Tahtoisin vain rauhaa...

FF,
yhäkin.